Paremman tekemisen puutteessa aloitimme joulukuussa agilityn alkeiskurssin. Ollaan käyty sellainen jo puolisentoista vuotta sitten, mutta ajattelin aloittaa taas ihan alusta. Onhan se hauskaa puuhaa, mutta hiukan harmittaa, kun tiedän, ettei koskaan voida harrastaa sitä tosissaan - en uskalla hyppyyttää Siriä täyskorkeilla esteillä, pelkään jalkoja.
On toisaalta tärkeätä käydä säännöllisesti jossain treeneissä, josta saa läksyjä, että on pakko harjoitella kotonakin. Ja mä en vaan yksinkertaisesti jaksa tokoa tai tottista, olenhan ainaisena optimistina kovastikin yrittänyt innostua niistä, mutta jotenkin ei vaan nappaa. Canicrossista olin innostunut, mutta jalkojen vuoksi en uskalla sitäkään. Koiratanssi vaatii liikaa luovuutta, ja koska luovuus on työtäni, en jaksa vapaa-ajalla koiran kanssa enää keksiä koreografioita.
Otettiin tänään metsälenkillä kolme toistoa hakuakin pitkästä aikaa, eka oli näkölähtö muistin virkistämiseksi, kaksi seuraavaa siten, ettei koira nähnyt edes mm:n lähtösuuntaa. Hyvinhän tuo etsii ja ilmaisee, eipä siinä mitään...olen silti iloinen VSPK:sta sivuun siirtymisestäni, on niin hyvä olo kun ei tarvitse ahdistua ainaisista velvollisuuksista, jotka vievät pois lasten luota. Matias 5-v. on ollut agi-treeneissä innoissaan mukana esteenkantajana. Onhan niillä golffareillakin mailapoikansa ;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti